Ajatuksia sotauutisten varjossa

Viimeaikaiset tapahtumat eivät ole jättäneet kylmäksi ketään. Viimeisimmätkin uneksijat, joita politiikka ei kuulemma kiinnosta, seuraavat nyt kansainvälisen politiikan uutisia herkeämättä ja miettivät, miten heille itselleen mahtaa tässä lopulta käydä. Jos nyt mitään hyvää tässä tilanteessa voi olla, niin juuri se, että ihmiset havahtuvat hereille ja kiinnostuvat siitä, mitä ympärillä tapahtuu.

Venäjä hyökkäsi torstaina 24. helmikuuta 2022 Ukrainaan. USA varoitti siitä ennakkoon useiden viikkojen ajan, mutta varoituksia ei otettu kunnolla todesta edes Ukrainassa. Aivan puskista hyökkäys ei kuitenkaan tullut. Ukrainassa on ollut vakavia elementtejä sisältävä kriisi jo kahdeksan vuoden ajan, ja Venäjän viesti siihen liittyen on ollut kaiken aikaa sama. Vakavilla elementeillä tarkoitan sitä, että kriisi ei ole vain paikallinen, Ukrainan sisäinen, vaan siihen liittyvät myös suurvaltojen intressit, mikä nostaa minkä tahansa pienenkin paikallisen ongelman vakavalle ja vaaralliselle tasolle, jolloin se ei enää kosketa vain paikallisia asukkaita eikä sitä voida enää hoitaa vain paikallisin keinoin. Tämä tosiasia on pahasti laiminlyöty Ukrainan kriisin hoitamisessa.

Meillä läntisessä maailmassa halutaan nähdä oma puolemme suurvaltakiistojen ulkopuolisena, vapaana ja demokraattisena alueena, jonka soisimme leviävän kaikkialle maailmaan. Kylmän sodan päätyttyä ymmärryksemme oli, että etupiirijako on päättynyt ja jokainen valtio on vihdoin vapaa toimimaan, kuten itse parhaaksi katsoo. Unohdimme sen, että yksi suurvalta - supervalta - jäi kuitenkin jäljelle. Se jatkoi omien suurvaltaintressiensä ajamista maailmassa häikäilemättömästi kenenkään estämättä ja naamioi sen vapauden ja demokratian levittämisenä. Emme itse koe uhkaa tuon suurvallan taholta, joten emme pysty asettumaan niiden maiden asemaan, jotka pelkäävät sitä. Olemme jo aikaa unohtaneet sen hyökkäykset muihin maihin (vaikka ei niistä niin kauan aikaa ole), ja pidämme muiden maiden vetoamista niihin ja huolta omasta turvallisuudestaan pelkkänä tekosyynä. Tunnistaako lukija, mitä suurvaltaa tarkoitan, ja jos tunnistaa, niin pyydän hetken miettimään, mikä tekstissäni sai sinut ajattelemaan juuri kyseistä maata?

Venäjä on vuosien ajan esittänyt huolensa Naton leviämisestä sen rajoille. Tämä huoli on länsimaissa sivuutettu vetoamalla siihen, että jokaisella maalla on oikeus päättää omasta puolustuksestaan ja liittoutumisestaan. Nato on aikanaan perustettu läntisen Euroopan turvaksi Neuvostoliittoa vastaan, ja se olisi ollut viisainta purkaa Neuvostoliiton hajottua, ja sen tilalle olisi tullut rakentaa uudenlainen eurooppalainen turvallisuusratkaisu ilman lännen ja idän välisiä jännitteitä. Nyt Naton kautta Euroopan turvallisuus on Amerikan Yhdysvaltojen käsissä, ja pienen itäeurooppalaisen valtion "oikeus päättää omasta puolustuksestaan" merkitsee maailman voimakkaimman supervaltion pääsyä suoraan Venäjän rajoille, mikä Venäjän näkökulmasta heikentää heidän turvallisuuttaan ratkaisevalla tavalla. Ymmärrettävästi Yhdysvaltain liittolaiset näkevät tilanteen aivan eri tavalla kuin maat, jotka eivät ole Yhdysvaltain liittolaisia, ja heidän näkemyksensä siitä, kuka uhkaa ja ketä, ovat aivan päinvastaiset. Se on johtanut kierteeseen, jossa Venäjä on painostanut Ukrainaa liittymästä läntiseen leiriin, ja Ukraina puolestaan on pyrkinyt liittymään läntiseen leiriin suojautuakseen Venäjän painostukselta. Näyttää siltä, että idän ja lännen välisten poliittisten mannerlaattojen väliset jännitteet ovat nyt lähteneet purkautumaan Ukrainan alueella.

Venäjän hyökkäys Ukrainaan on tuomittava teko. Se ei ole itsepuolustusta, sillä Ukraina ei uhannut Venäjää, eikä se ole toisen hyökkäyksen kohteeksi joutuneen maan tai siviilien puolustusta, sillä Ukraina ei ole hyökännyt kenenkään kimppuun. Venäjän hyökkäys on sen näkökulmasta ennaltaehkäisevä isku, jolla se pyrkii ikiajoiksi ehkäisemään Ukrainan liittymisen Natoon, mutta sellainen isku ei ole laillinen eikä Venäjällä ole muutenkaan oikeutta päättää asiaa tällä tavalla Ukrainan puolesta. Länsimaat ovat nyt tukalassa paikassa, sillä niiden pitäisi auttaa pulaan joutunutta Ukrainaa, mutta sotilaallinen apu voisi johtaa tilanteen eskaloitumiseen erittäin tuhoisin seurauksin. Nyt ne tyytyvät vain toivomaan parasta ja katsomaan vierestä, kun Ukraina palaa. Venäjään kohdistetaan kyllä kovia ei-sotilaallisia sanktioita, joiden ammuksista osa osuu väistämättä myös omaan väkeen ja siviileihin, ja joiden vaikutuksista sodan lopputulokseen ei ole mitään takeita. Tässä vaiheessa on mahdoton tietää, miten tämä kaikki päättyy ja millainen on maailma ensi kesänä.

Yksinkertaisin ratkaisu olisi nyt sopia tulitauosta ja koota osapuolet neuvottelupöydän ääreen. Välittäjänä toimisi jokin neutraali maa, joka kykenee antamaan tilaa kaikkien osapuolien turvallisuushuolille, ja neuvottelujen päämääränä olisi rauhan ja pitkäaikaisen turvallisuuden sekä molemminpuolisen kunnioituksen takaava sopimus. Tämä on kuitenkin toiveunta. Sellainen sopimus nähtäisiin länsimaissa kaikuina Neuvostoliiton ajoista, suomettumisena, paluuna etupiirijaotteluun. Jos jokin maa lupaisi toiselle, ettei se salli kolmannen osapuolen käyttää omaa aluettaan hyökkäykseen tuon toisen kimppuun, niin länsimaisessa logiikassa sen nähdään vaarantavan maailman rauhan pahemmin kuin sen, että maa tekee kolmannen osapuolen kanssa nimenomaisen sopimuksen käyttää omaa aluettaan hyökkäykseen toisen kimppuun.

Ajatus siitä, että länsimaa voisi olla aidosti puolueeton (liittoutumaton) ja ylläpitää yhtä hyviä suhteita niin itään kuin länteenkin, nähdään mahdottomana, mutta ei se oikeasti ole niin. Aivan hyvin voi olla puolueeton ja silti "länsimaa", mitä se sitten tarkoittaakin. Sveitsikin on. Ukrainasta on yritetty leipoa "länsimaata" jonkin ulkoa noudetun pikareseptin avulla, mutta sellainen vieras kakku ei kestä eikä kelpaa kaikille. Paikallisista aineksista hiljaa kypsyttäen saadaan aikaan parempi ja kestävämpi kakku, demokratia, joka on omien kansalaistensa näköinen ja joka yhdistää eikä erota. Ukraina voi kyllä nyt kokea oman yhdistävän talvisotansa, mutta sen hinta on aivan liian kallis.

Nato ei ole mikään maailmanrauhan järjestö. Se on sotilasliitto, ja on hyvä muistaa, että juuri liittoutuminen on lähtökohta suursotiin. Aina kun liittoudutaan yhden kanssa, niin se on jotain toista vastaan. Paikallinen konflikti voi helposti levitä muihin maihin ja jopa maailmansodaksi, kun molemmin puolin liittoutuneet julistavat sotia toisilleen. Siinä sodassa ei olisi voittajaa. Näin on varoittanut nimenomaan Venäjä, joka on tuonut esille sen vaaran, mikä aiheutuisi Krimin tilanteesta, jos Ukraina olisi Naton jäsen. Maailmanrauhan kannalta tärkeintä on estää paikallisten konfliktien laajeneminen ja löytää niihin paikalliset osapuolet tasapuolisesti huomioiva neuvotteluratkaisu. Sotilasliiton toimintaperiaate on päinvastainen. Se ajaa omaa etuaan välittämättä toisten eduista.

Suomi on nyt vakavan ja kauaskantoisen päätöksen edessä. Ukrainassa alkanut konflikti koskettaa myös meitä, sillä olemme yhtä lailla Venäjän rajanaapuri. Itäisten ja läntisten mannerlaattojen puristuksessa Suomen on nyt joko kerta heitolla hypättävä läntiselle laatalle ja liittouduttava Naton kanssa Venäjää vastaan tai valittava selkeästi pysyvä lakiin kirjattu puolueettomuus. Jonkinlaisen epämääräisen Nato-option ylläpitäminen on vaarallista.

Kansalaisliitto kannattaa edelleen Suomen puolueettomuutta. Emme halua Suomea Venäjän ja Naton välisten erimielisyyksien taistelutantereeksi. Jännitteiden kasvaessa maailmassa tarvitaan yhä kipeämmin neutraaleja maita, jotka pysyvät suurvaltapiirien ulkopuolella ja toimivat esimerkkinä, välittäjinä ja rauhan puolestapuhujina. Suomi voisi ylpeästi ja rohkeasti valita tämän tien ja seisoa selkä suorana kumartamatta minkään suurvallan suuntaan. Aina kumartaessa yhteen suuntaan tulee näet pyllistäneeksi toiseen.

Toivottavasti kansa saa päättää. Valitsipa kansa mitä tahansa, liittyipä Suomi sotilasliittoon tai ei, rauhan työtä on silti jatkettava. Se on ihmiskunnan ainoa toivo. Viimeisessä sodassa ei näet ole voittajia.